Luonnollinen hevostaito on itse asiassa paradoksi. Ei ole mitään luonnollista siinä, että petoeläin (eli ihminen) työskentelee saaliseläimen (hevosen) kanssa… Meillä Granåsassa puhutaan usein vain hevostaidosta ja siihen meillä on oma näkemyksemme, joka perustuu ns ”luonnolliseen hevostaitoon” eli ”natural horsemanship”.
Luonnollinen hevostaito on kuitenkin saanut turhan huonon maineen. Alalla on monia eri kouluttajia ja monia eri menetelmiä. Eniten huomiota tuntuu, että on annettu heille, jotka puhuvat johtajuudesta ja kunnioittamisesta – ja kaiken lisäksi tätä on ehkä ymmärretty väärin. Vaaraana on että, jos nähdään että hevonen ei kunnioita ihmistä, koska se kävelee ihmisen yli, ryhdytään käyttämään turhan paljon voimaa, jotta ”saadaan kunnioitusta”. Kun taas nähdään, että ihminen ei ole tarpeeksi hyvä johtaja, kun hevonen pelkää maneesissa, niin syyllistetään helposti ihmistä. Sen sijaan että näkisimme vain ongelmat ongelmina, eli koulutuksen puutteesta tai väärinymmärryksenä; hevonen on oppinut, että ihminen väistää tai että maneesi on pelottava paikka, koska viime kuussa se säikähti siellä koiraa.
Hyvässä hevostaidossa aloitetaan yleensä ihan alusta, eli tavallisilla talutusharjoituksilla ja juoksutusharjoituksia (naru)riimussa. Tällöin varmistetaan, että hevonen tietää myöntää paineelle riimusta, ja että se ymmärtää väistää ihmistä ja esim. käden painetta. Hevonen ja ihminen oppii myös yhteistä kieltä, kehon kautta. Väistämisessä ei ole kyse kunnioituksesta tai johtajuudesta vaan paineen ja paineen poistosta ja sääntöjen oppiminen (ns negatiivisella vahvisteella). (Negatiivinen vahviste takoittta siis että luodaan ärsyke, jota poistetaan kun saadan haluttu tulos. Positiivinen vahviste tarkoittaa että palkataan esim nameilla ja se on tehokas tapa, jota yleensä ei yhdistetä ns ”luonnolliseen hevostaitoon” – sen sijaan käytetään paljon rapsutuksia ym positiivisena vahvisteena. Mikään hyvä menetelmä ei kuitenkaan sulje pois toista vaihtoehtoa, pääasia on johdonmukaisuus ja että valitaan sekä hevoselle että ihmiselle sopiva tapa toimia.)
Nämä riimussa tapahtuvat harjoitukset ovat kaiken perusta ja niitä kannattaa tehdä kunnolla. Hevonen oppii kuuntelemaan ihmistä, sekä pysymään rauhallisena riimussa ja parhaimmassa tapauksessa se oppii myös ajattelemaan ja kuuntelemaan ihmistä, eikä ylireagoimaan, hankalissa tai pelottavissa tilanteissa. Tietyllä tavalla se siis oppii seuramaan ihmistä johtajana ja ihminen saa hevosen kunnioituksena ja luottamuksen olemalla selkeä ja johdonmukainen. Ihminen oppii näissä harjoituksissa olemaan selkeä ja käyttämään omaa kehoa johdonmukaisella tavalla – eli hallitsemalla kehon energiaa ja pieniä signaaleja.
Naruriimu-maastakäsintyöskentelyn jälkeen jatketaan muuhun osa-alueeseen riippuen hevosen (tai sen omistajan) tavoitteesta. Seuraava askel voi olla lisää maastakäsintyöskentelyä esimerkiksi pyöröaitauksessa, ongelmanratkaisua esim lastaustreeniä tai klassisen ratsastuksen maastakäsintyöskentely – missä hevonen oppii tasapainottamaan omaa kehoaan, jotta se pystyisi myöhemmin esimerkiksi kantamaan ratsastajaa tai vetämään kärryjä oikein päin. Klassisessa maastatyöskentelyssä voi ajan kanssa tehdä vaikka mitä: aloitetaan käynnissä, mutta lopputulos voi olla vaikka laukanvaihtoja, kylki kyljessä ihmisen kanssa. Työkaluna on useimmiten kapsoni*, suitset tai kuolaimettomat suitset, sekä raippa. Jos on kyse nuoresta hevosesta niin seuraava askel voi olla että totutellaan hevosta satulaan tai valjaisiin tai aikuisen hevosen kanssa jatketaan ehkä mahdollisen ongelmatilanteen ratkaisuun.
* Ns. portugalilaisessa kapsonissa liina/ohja kiinnittyy pehmustettuun ketjuun hevosen nenän päällä, mikä auttaa hevosta taivuttamaan niskansa oikein ja pitämään päänsä suorana
